-
Oletko viime aikoina kertonut tai kuullut
oikein mehevän juorun? Tuntui jotenkin hyvältä, eikö?
Mutta miksi?
Juoruamisen voisi määritellä niin, että
kerrotaan toisen ihmisen sosiaalisesti epähyväksyttävästä toiminnasta tai vain
ihmiskohtalosta, jollaista emme haluaisi omalle kohdallemme. Lasse petti
vaimoaan, vaikka sillä on lapsiakin. Pertin selkä on rikki, ja nyt se rassukka
dokaa sossun rahoilla, makaa kotona tekemättä mitään järkevää.
Juorun kertoja/kuulija asettaa itsensä – kuin
huomaamattaan – juorun kohteen yläpuolelle. Lasse on epärehellinen pettäjä ja
Pertti muuten vain surkeassa tilassa. "Hitto mitä luusereita. Minä en ole tuollainen. Olen parempi tyyppi kuin Lasse tai Pertti." Käytämme näitä vastakohtia oman identiteettimme ja itsetuntomme rakentamiseen ja ylläpitämiseen.
Entä jos olen itse pettänyt,
rikkonut selkäni, joutunut elämään sosiaalitukien varassa, juonut liikaa alkoholia tai ollut masentunut? Tuskin levittäisin yhtä innokkaasti kyseisiä
juoruja. Miksi? Koska niistä ei enää tulekaan samanlaista pientä kutkuttavaa hyvän
olon tunnetta.
Juoruilu ei useimmiten tunnu hyvältä ilman toiseuden kokemusta. Juorun aiheena olevia asioita
omakohtaisesti kokenut ihminen tietää, että vaikka juttu pitäisi paikkansa, se
ei ole koko totuus juorun kohteena olevasta ihmisestä. Pettäjä voi olla
erehdystään katuva hyvä isä, itsekin jonkun rakas lapsi. Alkoholisti taas
vaikka hyvä ystävä, reilu tyyppi.
Jos tämän ymmärtää, ei enää pääsekään toisen yläpuolelle. Ymmärtää, että
juoru ei ole koko totuus – että tehdyt virheet tai luonteen varjopuolet eivät
määritä ihmistä kokonaisuutena. Toisaalta juoruamisella voi myös helpottaa huonoa omaatuntoa: jos joku toinen tekee samoja virheitä joita itse on tehnyt, tämän toteaminen parantaa omaa oloa kummasti. Myös tässä on kyse omakuvan vahvistamisesta peilaamalla sitä toisiin.
Rasismi ja sen stereotypiat muuten toimivat pitkälti samalla
tavalla kuin juorut ja niiden levittäminen; ensin mainittu vain aktivoituu usein laajemmassa mittakaavassa ja institutionalisoituneessa muodossa.
Arkielämässämme
on siis olemassa syvästi inhimillisiä – joskin loogisesti vajavaisia ja moraalisesti arveluttavia – tapoja mieltää toisia ihmisiä ja itseä suhteessa toisiin. On kuitenkin
mahdollista ajatella myös toisin, korjata näitä ajatusvirheitä. Toiseuden sijaan on mahdollista tuntea empatiaa.
Tuliko minulle hyvä mieli kirjoittaessani tätä, koska pääsen
kertomaan muille virheistä inhimillisessä ajatteluprosessissa ja nousemaan
kertojana ikään kuin juoruilijan yläpuolelle? Ehkä.
Olenko ihmisenä altis
toistamaan samaa ajatusmallia, jota kritisoin? Aivan varmasti.
