EU:n olemassaolon oikeutus

Eurooppa on yksi maailmanhistorian sotaisimmista alueista. Nykyään eurooppalainen sota kuulostaa lähinnä mielikuvitukselliselta. Miksi?

Tarkoitukseni on tällä lyhyellä kirjoituksella tuoda esiin yksi näkökulma, joka tuntuu usein jäävän varjoon nykyisessä EU-keskustelussa. Nimittäin se, miksi unioni on ylipäätään olemassa ja miksi sen tulisi olla olemassa jatkossakin: rauhan vuoksi.

Euroopan integraatio sai alkunsa maailmansotien jälkeisestä tilanteesta, jossa kaikkein kriittisin kysymys oli taata Euroopan sisäinen rauhan tila. Talousintegraatiota siis motivoi rauhanaate, joka nähtiin luonnollisesti tärkeäksi asiaksi kahden maailmansodan rampauttamassa maanosassa. EU sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012, koska se on onnistunut tässä keskeisessä tehtävässään.[1]

Euroopan unionissa on laaja kirjo erilaisia pieniä ja suuria ongelmia, jotka tulisi ratkaista. Tässä kirjoituksessa en ota kantaa siihen, mikä EU:n talouspolitiikan suunnan pitäisi olla, tekeekö EU tarpeeksi ihmisoikeuksien, ilmaston tai kehitysmaiden hyväksi, miten lähidemokratiaa voisi lisätä unionissa, pitäisikö Suomen erota eurosta, tai pitäisikö sisämarkkinoiden sallia käyrät kurkut. Kaikki nämä asiat ovat loogisesti alisteisia rauhan kysymykselle: kukaan ei yrittäisi ratkaista näitä pulmia, jos sodan uhka olisi olemassa.[2]

Unionin ehkäpä vaikeimmiksi kysymyksiksi voidaan nostaa talousongelmat sekä vaje lähidemokratiassa. Vaikken käsittele näitä syvällisemmin, pari asiaa tulee mieleen, kun näitä laajoja ongelmia katsoo vielä laajemmasta näkökulmasta: rauhan säilyttämisen kannalta.

Euroopan unionin demokratiavajeessa asetelma vaikuttaa hieman erilaiselta verrattuna niihin, joita historiassa ja yhteiskuntafilosofiassa on yleensä tavattu. EU-valtioiden nykytilanteessa ei nimittäin näytä olevan pelkoa luisumisesta kansanvallasta diktatuuriin. Vaikka yksittäiset jäsenvaltiot saattavat yhä rajoittaa kansalaistensa vapauksia ja oikeuksia, laajoja rajoituksia on poliittisesti vaikea toteuttaa unionin sisällä. Vaikka tilanne ei ole vain unionin ansiota, vaan liittyy myös laajempaan demokratiakehitykseen, EU:n olemassaolo vaikuttaisi osaltaan ehkäisevän jäsenmaidensa sisäisiä demokratiaongelmia ja lisäävän näin maanosan vakautta.

Mikäli EU:ta ei olisi olemassa, ja sen sisämarkkinoista sekä työvoiman vapaasta liikkuvuudesta siirryttäisiin takaisin protektionistisempaan valtiokohtaiseen talouspolitiikkaan, vaikutukset saattaisivat näkyä myös valtioiden sotilaallisissa strategioissa pitkällä aikavälillä, tai ehkä nopeastikin. Taloudellisten etujen turvaaminen kun heijastuu usein – ellei aina – puolustus- ja ulkopolitiikkaan. Mitä yhtenäisemmät ovat naapurivaltioiden taloudelliset intressit, sitä pienempi on sotilaallisen selkkauksen uhka niiden kesken. Siitäkin huolimatta, että niin monet aiemmat sodat ovat liittyneet juuri talousintresseihin, ne, jotka toivovat EU:n hajoamista, esittävät harvoin ratkaisua tähän ongelmaan. EU pyrkii myös tietoisesti rakentamaan maanosan omaa identiteettiä vastapainoksi nationalismille, siis rajoittamaan tuhoisaksi tiedettyä äärikansallismielisyyttä.

Yleinen ajattelu lienee, että alue tarvitsee tietynlaisen vallan tasapainon säilyttääkseen rauhantilan. Jos unioni hajoaisi, kukaan ei tiedä, kuka täyttäisi syntyvän valtatyhjiön ja miten tämä tapahtuisi. Tällainen tilanne ei voisi kuitenkaan olla aiheuttamatta uusia jännitteitä Euroopan sisällä. EU näyttää olevan varsin mallikas ratkaisu ongelmaan. Vaikka unionin sisällä valtataistelu onkin jatkuvaa, se on rauhanomaista ja perustuu demokratiaan, eikä esimerkiksi valtioiden väliseen sotilaalliseen uhkaan. Lisäksi, maailman suurimpana talousalueena EU saattaa olla tasapainottava tekijä maailmanlaajuisissa valtasuhteisissa.

Se, että Euroopassa ei ole ollut suurta sodan uhkaa pitkiin aikoihin ei tarkoita, että EU olisi tarpeeton. Päinvastoin, pitkä rauhanaika todistaa EU:n tarpeellisuudesta kaikkein kriittisimmässä poliittisessa kysymyksessä: siinä, miten voimme elää pysyvässä rauhan tilassa. Tavoite on historiallisesti katsottuna äärimmäisen haastava. Kysymys rauhan ylläpidosta, joka oli kriittinen kysymys Euroopan integraation alkuaikoina, on kriittinen myös nyt, ja aina.

---

[1] Jugoslavian hajoamissodat olivat kaikessa kauheudessaan osoitus silloisen Euroopan Yhteisön kykenemättömyydestä toimimaan kriisitilanteessa. On kuitenkin muistettava, että vaikka sota-alue sijaitsee Euroopassa, se ei ollut osa EY:ä. Serbian sodan voidaankin katsoa toimivan enemmänkin argumenttina EU:n puolesta kuin sitä vastaan: mitä enemmän integraatio laajenee, ja mitä pidemmälle sitä kehitetään, sitä enemmän unionilla on valtaa ja kykyä ohjata eurooppalaisia valtioita kohti rauhanomaista politiikkaa ja demokratiaa. Lisäksi, EU-maaksi tultuaan valtion poliittisissa intresseissä ei ole sotia naapureitaan vastaan. Unionin kyky estää tai lopettaa jäsenmaansa sisällissota on vielä testaamatta, mutta jotain EU:n toimivuudesta osoittanee sekin, ettei tällaiseen tilanteeseen ole vielä jouduttu unionin aikana.

[2] Ilmastonmuutoksen pysäyttämistä voidaan pitää globaalisti vielä tärkeämpänä asiana kuin sodanuhan ehkäisyä, mutta tällainen uhka todennäköisesti lopettaisi nykyisetkin ponnistelut ilmastovelvoitteiden täyttämiseksi. Rauhantila on siis olennainen edellytys myös ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi.

100 vuotta maahanmuuttokeskustelua

Kolmisen vuotta sitten sain valmiiksi yleisen historian graduni, jossa tutkin rasismin ilmenemistä ensimmäisen maailmansodan päättäneessä Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919. Luin hiljattain tutkielmani uudelleen, ja se palautti mieleeni yhteyksiä lähes vuosisadan vanhan retoriikan ja nykyisen suomalaisen maahanmuuttokeskustelun välillä.

1800-luvun loppupuoliskolla ja 1900-luvun alussa rasistinen maailmankuva oli varsin laajalle levinnyt, ja usea tieteenala tuki käsitystä ihmisten ”luonnollisesta eriarvoisuudesta”. Sata vuotta sitten yleisesti hyväksytty rasismi oli yksi maahanmuuttokeskustelun retoriikan suurimmista selittäjistä. Sittemmin käsitykset rasismin tieteellisistä perusteista on todistettu virheellisiksi. Nykyään rotutieteistä puhutaankin pseudotieteinä, ja länsimaissa rasismia pidetään pitkälti tabuna. Maahanmuuttokeskustelun konteksti vaikuttaa siis muuttuneen sadassa vuodessa melkoisesti.

Katsotaanpa nykypäivän Suomea. Vuonna 2012 Suomi oli bruttokansantuotteella mitattuna EU-maiden 11. vaurain valtio. Maahanmuuttajia Suomessa on noin 3-4 prosenttia väestöstä, vähiten Euroopassa. Suomen pakolaiskiintiö on vuosittain noin 750 paikkaa , joka on noin 1% EU-maiden kokonaismäärästä. Turvapaikkojen myöntäminen tai pakolaiskiintiön nostaminen ei ole taloudellisesti kannattavaa, vaan humanitaarista toimintaa, joka perustuu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja yleiseen moraalikäsitykseen hädänalaisten ihmisten auttamisesta. Kokonaisuudessa maahanmuutosta on taloudellista hyötyä Suomen valtiontaloudelle. Voitaisiin esimerkiksi sanoa, että tällä hetkellä Suomen maahanmuuttajat maksavat aiheuttamansa sosiaalikustannukset kokonaisuudessaan – myös turvapaikan saajien aiheuttamat kustannukset.

Näitä taustoja vasten on mielenkiintoista vilkaista esimerkkejä me vastaan muut -retoriikasta noin sata vuotta sitten ja nykypäivänä. Esimerkit eivät ole kattavia, mutta ne havainnollistavat joitakin maahanmuuttokeskustelun linjoja.

Sopeutumattomuus: 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa oli vahvoilla käsitys, etteivät esimerkiksi japanilaiset maahanmuuttajat voineet sopeutua yhdysvaltalaiseen yhteiskuntaan. Euroopassa samankaltaisia oletuksia liittyi muun muassa afrikkalaisiin. Yleisesti ottaen ihmisrodut käsitettiin liian erilaisiksi, jotta todellista tasa-arvoa olisi voinut olla olemassa. Vallalla oli käsitys, jonka mukaan kaikille kansoille/roduille oli – tai pitäisi olla –  olemassa oma alueensa, jossa nämä voisivat elää kaltaistensa joukossa muiden ihmisryhmien häiritsemättä. Tällaista tilannetta pidettiin luonnon järjestyksen mukaisena.

2010-luvun Suomessa arviot maahanmuuton ”valtavista kustannuksista” perustuvat useimmiten siihen oletukseen, etteivät turvapaikanhakijat koskaan työllisty/sopeudu/kotoudu. Etenkin muslimien ja afrikkalaisten on väitetty sopeutuvan huonosti eurooppalaisiin yhteiskuntiin. Suomessa pakolaiskiintiötä on haluttu vähentää radikaalisti myös sillä perusteella, että turvapaikanhakijoiden olisi lopulta parempi asua kotimaassaan, vaikka tilanne siellä olisi kuinka epäinhimillinen.

Uhka oman ryhmän häviämisestä: 1910-luvulla maahanmuuton ja vieraiksi koettujen vähemmistöjen käsitettiin uhkaavan valtioiden sisäistä yhteiskuntarauhaa ja enemmistöryhmien tulevaisuutta varsin konkreettisella tavalla. Pelkoa perusteltiin eugenistisilla ja sosiaalidarwinistisilla uhilla, jotka liittyivät oman rodun rappeutumiseen ja eloonjäämiskamppailuun.

2010-luvun Euroopassa, Suomessakin, on varoiteltu ”islamisoitumisesta” maahanmuuton tuloksena. Uhkakuva perustuu muslimien keskiarvoa suuremmalle syntyvyydelle ja oletetulle aktiivisuudelle islaminuskon levittämisessä. Samankaltaisia piirteitä on esiintynyt suomalaisessa keskustelussa homo- ja lesboparien yhteiskunnallisesta asemasta: huolta on aiheuttanut suomalaisten ”perinteisten arvojen” rappio, ja jopa syntyvyyden lasku.

Maahanmuuttajat ja taloudellinen uhka: 1910-luvun Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa liikkui useita stereotypioita länsimaiden ulkopuolisista ihmisryhmistä, muun muassa arabeista, juutalaisista ja japanilaisista. Heidän oletettiin olevan joko ahneita tai laiskoja, usein myös molempia – maalaisjärjen vastaisesti. Yhtä kaikki, maahanmuuttajat koettiin taloudelliseksi uhaksi.

2010-luvun Suomessa negatiiviset stereotypiat maahanmuuttajien työllistymisestä määrittelevät, että he eivät joko työllisty lainkaan, työllistyvät pimeästi, työllistyessään vievät kantaväestön työpaikat tai ovat maahanmuuttoa ajatellen niin sanotusti näennäistyöllisiä (esim. tulkkeja tai monikulttuurisuustyöntekijöitä). Stereotypiat uhmaavat maalaisjärkeä, kun muistetaan maahanmuuttajien tosiasiassa tuoma taloudellinen hyöty. Vuosisadan takaista ”ahneus”-retoriikkaa on taas helppo verrata nykyiseen ”sosiaalipummiuteen”, josta maahanmuuttajia usein syytetään. Lähtökohtaisesti maahanmuuttajien tilanne on ikävä, sillä historiallisesti taloudellinen menestyminenkään ei vaikuta takaavan maahanmuuttajaryhmän hyväksyntää, vaan voi jopa toimia täysin päinvastaisesti – esimerkiksi juutalaisten ja japanilaisten tapauksissa.

Samankaltaiset uhkakuvat ja stereotypiat aktivoivat ulkomaalaisvastaisuutta 100 vuotta sitten ja tänään. Historialliset kontekstit olivat kuitenkin hyvin erilaisia nyt ja viime vuosisadan alussa. Niin sanotusta tieteellisestä rasismista on yleisesti luovuttu jo aikapäiviä sitten, ja on vaikea kuvitella, että se olisi tekemässä paluuta. En myöskään ole kuullut japanilaisten, afrikkalaisten tai juutalaisten valloittaneen tai tuhonneen länsimaisia talouksia ja kulttuureita, joten saman retoriikan toistuminen nykypäivänä vaikuttaa kummalliselta. Mikä sitten selittää yhtäläisyyksiä keskusteluissa? Miksi näytämme kiertävän samaa kehää suhtautumisessamme toisiin ihmisryhmiin ja eri kulttuureihin?

Mainitut uhkakuvat syntyvät psykologisella, usein tiedostamattomalla, tasolla. Siksi ne nousevat esiin samankaltaisissa muodoissa pitkienkin aikavälien saatossa. Ihmisen aivot kun eivät ole muuttuneet, vaikka historialliset näyttämöt ovatkin. Yksinkertaistaen: uhkakuvien korostaminen liittyy vahvasti minäkuvan luomiseen, identiteettiin. Kyseessä on eräänlainen itsesuojelun väline, jolla oma ihmisryhmä nostetaan ”ylemmäksi/paremmaksi” verrattuna vieraaseen ryhmään. Tämä luo turvallisuuden tunnetta vahvistaen minäkuvaa ja ryhmäidentiteettiä. Psykologinen reaktio voi aktivoitua, olivat maahanmuuttajaryhmät sitten pieniä tai suuria, rikkaita tai köyhiä. Omien etujenkaan ei tarvitse tosiasiassa olla uhattuina, jotta me vastaan muut -asetelma syntyy. Synnytämme itse vastakohtia itsellemme.

Kaikki tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei maahanmuutosta tulisi keskustella. Tällöin olisi kuitenkin hyvä tiedostaa loppuun kulutettujen maahanmuuttoargumenttien, uhkien ja pelkojen taustat.

Uusliberalismi ja inhimilliset tekijät

Suomen valtapuolueen sisällä vaikuttaa perinteisen markkinaliberalismin lisäksi myös uusliberalistinen ajattelu. Pähkinänkuoressa uusliberalismi on taloudellinen suuntaus, jossa pyritään muun muassa valtion roolin supistamiseen talouselämän yksityistämistoimilla, sääntelyä poistamalla ja kansalaisten mahdollisimman suureen henkilökohtaiseen taloudelliseen vapauteen veroja alentamalla. Tämä perustuu siihen ajatukseen, että mitä suurempi ihmisen taloudellinen vapaus on, sitä enemmän hän ja hänen ympärillään olevat ihmiset vaurastuvat.

Vaikka tarkastelen seuraavaksi uusliberalismia kriittisesti, todettakoon, että sen perimmäinen tavoite on hieno ja kannatettava – pyrkiihän uusliberalismi esimerkiksi poistamaan absoluuttista köyhyyttä. Huomautan myös, että liberalismin terminologia ei ole täysin vakiintunut, eikä käyttämäni termi uusliberalismi varmastikaan miellytä kaikkia. Yllä olevia tavoitteita yhdistetään usein ainakin libertarismiin tai klassiseen liberalismiin.

Koska uusliberalistinen ajattelu perustuu nimenomaan taloustieteisiin, voisi olla hedelmällistä tutkailla sitä taloustieteen ulkopuolisista näkökulmista. Keskitytäänpä siis taloustieteellisten perustelujen sijasta uusliberalismiin liittyviin inhimillisiin kysymyksiin.

Viimeaikojen ehkäpä äänekkäimmän uusliberaalin, Tuomas Enbusken mukaan ”Kaikki poliittiset ismit sosialismista kapitalismiin lähtevät mekaanisesta ihmiskuvasta. Kaikki toimisi, jos ihmiset olisivat yhtä järkeviä kuin ismin kehittäjä.” (Nyt.fi, 27.9.2013). Mekaanisella ihmiskuvalla Enbuske tarkoittaa tässä sitä, miten ihmisen kuuluisi teoriassa toimia. Olen Enbusken kanssa samaa mieltä, teoriat menevät usein mönkään, koska inhimillisessä maailmassa vaikuttavat myös inhimilliset voimat. Kaksi inhimillistä piirrettä nousevat jatkuvasti esiin uusliberalistisissa puheenvuoroissa: ahneus ja kateus.

Uusliberaalit tuntuvat usein olevan sitä mieltä, että heidän veropolitiikkaansa ei hyväksytä siksi, että ihmiset ovat kateellisia vauraiden vaurastumisesta ja suurpääoman kasaantumisesta harvoille. Kateus on uusliberalismin näkökulmasta älyllinen virhe, sillä suuntauksen mukaan rikkaiden rikastuminen kasvattaa varallisuutta myös alemmissa tuloluokissa (ns. valumaefekti, trickle-down effect). Verotaakan vähentymisestä johtuvalla tuloerojen vääjäämättömällä kasvulla ei siis sanota olevan väliä uusliberalistisessa ihanneyhteiskunnassa, se olisi jopa suotavaa. Uusliberaalin mielestä kateus on ihmisyyden nurjimpia puolia, sillä nykydemokratiassa se on suuri este taloudellisille edistysaskeleille.

Tuntuu siltä, että talousliberaalit käyttävät sanaa kateus siinä missä kriittinen tarkastelija puhuisi epätasa-arvoisuuden tunteesta. Ensimmäinen syyllistää yksilön, toinen ympäristön. Kysymys onkin eroista näkökulmissa. Mikäli kuitenkin hyväksymme uusliberalistisen kateus-retoriikan, jäljelle tuntuisi jäävän kaksi vaihtoehtoa: kateuden poistaminen tai sen sivuuttaminen. Kateuden tunne ja tasapuolisen kohtelun vaatimus vaikuttavat hyvinkin primääreiltä piirteiltä, joita esiintyy kautta inhimillisen historian, mutta myös eläinkunnassa. Kateutta siis tuskin voidaan poistaa. Jos kateus inhimillisen toiminnan motiivina taas sivuutetaan kokonaan ja tuloerojen annetaan nousta jatkuvasti, kuten uusliberalismi ehdottaa, eikö tämä lopulta uhkaa yhteiskuntarauhaa? Eikö yhteiskuntarauhan järkkyminen perustu usein juuri yhteisiin vääryyden kokemuksiin, myös inhimillisiin kateuden tunteisiin tasapuolisen kohtelun puuttuessa? Historiallisesti tuloerojen säilyttäminen yleisesti hyväksyttävällä tasolla tuntuisi olevan erittäin hyvä ajatus yhteiskuntarauhan puolesta. Yhteiskuntarauhan, joka on elintärkeä myös terveelle talouselämälle.

Toisin kuin kateus, ahneus tunnutaan uusliberaaleissa piireissä ymmärrettävän hyveeksi, sillä sen käsitetään lisäävän hyvinvointia valumaefekti -teorian mukaisesti. Tässä vaiheessa uusliberaali saattaa kysyä, miksi kirjoitan ahneudesta, kun sopivampaa olisi kirjoittaa ahkeruudesta ja yritteliäisyydestä. Osittain tämä on jälleen näkökulmakysymys. On silti varsin perusteltua väittää, että yhteiskunta, joka nostaa rikastumisen absoluuttiseksi ihanteeksi purkaen samalla esteitä sen tieltä, legitimoi ahneuden. Mikäli tekisimme ahneudesta hyveen tai ainakin yleisesti hyväksyttyä, olisiko tämä todella vain hyväksi meille kaikille? Eräällä pörssimeklarilla, joka uusliberalistisella tavalla epäilemättä kammoksuu talouden sääntelyä, oli sananen sanottavana liiketoiminnan etiikasta Kreikan kriisissä. Tiivistettynä hänen viestinsä oli: tehtävänäni on tehdä niin paljon rahaa kuin mahdollista, ei ajatella tämän inhimillistä hintaa. Globaalissa taloudessa, jossa sääntely on monesti varsin suhteellista, ahneus on hyve jo nyt. Onko tätä esimerkkiä viisasta noudattaa myös yhteiskunnan tasolla?

Uusliberaaleissa piireissä on esitetty, että jos veroja lasketaan huomattavasti ja sosiaaliturvaa sekä kehitysapua samalla leikataan merkittävästi, ihmiset vaurastuvat ja heillä on enemmän varaa tehdä lahjoituksia hätää kärsiville. Heikoista siis pidettäisiin edelleen huolta. Samalla henkilökohtainen vapaus lisääntyisi, koska valtio ei olisi välissä sanelemassa lahjoituksen kohdetta, vaan jokainen voisi valita sen itse. Ajatus herättää käytännön kysymyksiä, kuten sen, onko ihmisillä todella tarpeeksi tietoa siitä, mikä hyväntekeväisyyden kohteista on eniten avun tarpeessa. Joka tapauksessa ajatus vapaaehtoisuuteen perustuvasta tulojen tasauksesta (vrt. nykyinen verojen kautta tapahtuva tulojen tasaus) tuntuisi olevan ristiriidassa rikastumisen hyveen kanssa: mikäli mahdollisimman suuren varallisuuden kerääminen ilman rajoitteita on ihanne, miten se sovitetaan yhteen vapaaehtoisen varallisuudesta luopumisen kanssa? Tämä ei tietenkään ole joko-tai -kysymys, sillä myös vapaaehtoista hyväntekeväisyyttä tullaan aina harjoittamaan, ja se voi toimia liike-elämän kanssa rinnakkain. Toisaalta liike-elämässä voidaan nähdä köyhäinapu myös ”markkina-aseman vääristämisenä”. Vapaan kilpailun ollessa kuningas, markkina-asemista taistellaan henkeen ja vereen. Ristiriita anteliaisuuden ja oman edun tavoittelun välillä on mielenkiintoinen, kun puhutaan siitä, miten yhteiskunta pitää huolta vähäosaisista.

Yhdysvaltalainen koomikko Louis C. K. vitsaili taannoin orjuuden ja inhimillisen kärsimyksen olevan oikeastaan myös hyvä asia, sillä ilman niitä Yhdysvaltain rautatieverkosto ei olisi 1800-luvulla syntynyt pikavauhtia ja halvalla, Egyptin pyramideja ei oltaisi rakennettu, eivätkä älypuhelimet olisi nykyään halpoja. Tällaisia esimerkkejä on tietysti lukuisia. Yksi ilmeisimmistä lienee Euroopan nousu maailmantalouden ytimeksi muiden maanosien ihmisiä ja resursseja ryöväten ja hyväksikäyttäen. Jos unohdetaan kohtuus, annetaan ahneuden puhua ilman sääntelyä ja sivuutetaan inhimilliset tekijät, talouspolitiikan vaikutukset voivat olla arvaamattomia.

Talouspolitiikka, joka ei ota huomioon inhimillisiä realiteetteja kuten kateuden ja ahneuden olemassaoloa, voi vaikuttaa negatiivisesti muihin yhteiskunnan osa-alueisiin. Talouselämää kun ei luonnollisestikaan voida erottaa muusta yhteiskunnallisesta elämästä tai sen rakennusaineesta, ihmisyydestä. Halusimme tai emme, olemme yhtä kaikki naimisissa kateuden ja ahneuden kanssa. Eikö olisi parempi pyrkiä näiden luonnollisten piirteidemme hallitsemiseen, kuin kieltää tai vahvistaa niitä? Ihminen kun taitaa olla ihmiselle kuitenkin susi, jos siihen annetaan tilaisuus tai jopa kannustetaan.