sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Mehukas juoru!

-    
Oletko viime aikoina kertonut tai kuullut oikein mehevän juorun? Tuntui jotenkin hyvältä, eikö? 
Mutta miksi?

Juoruamisen voisi määritellä niin, että kerrotaan toisen ihmisen sosiaalisesti epähyväksyttävästä toiminnasta tai vain ihmiskohtalosta, jollaista emme haluaisi omalle kohdallemme. Lasse petti vaimoaan, vaikka sillä on lapsiakin. Pertin selkä on rikki, ja nyt se rassukka dokaa sossun rahoilla, makaa kotona tekemättä mitään järkevää.

Juorun kertoja/kuulija asettaa itsensä – kuin huomaamattaan – juorun kohteen yläpuolelle. Lasse on epärehellinen pettäjä ja Pertti muuten vain surkeassa tilassa. "Hitto mitä luusereita. Minä en ole tuollainen. Olen parempi tyyppi kuin Lasse tai Pertti." Käytämme näitä vastakohtia oman identiteettimme ja itsetuntomme rakentamiseen ja ylläpitämiseen.

Entä jos olen itse pettänyt, rikkonut selkäni, joutunut elämään sosiaalitukien varassa, juonut liikaa alkoholia tai ollut masentunut? Tuskin levittäisin yhtä innokkaasti kyseisiä juoruja. Miksi? Koska niistä ei enää tulekaan samanlaista pientä kutkuttavaa hyvän olon tunnetta.

Juoruilu ei useimmiten tunnu hyvältä ilman toiseuden kokemusta. Juorun aiheena olevia asioita omakohtaisesti kokenut ihminen tietää, että vaikka juttu pitäisi paikkansa, se ei ole koko totuus juorun kohteena olevasta ihmisestä. Pettäjä voi olla erehdystään katuva hyvä isä, itsekin jonkun rakas lapsi. Alkoholisti taas vaikka hyvä ystävä, reilu tyyppi. 

Jos tämän ymmärtää, ei enää pääsekään toisen yläpuolelle. Ymmärtää, että juoru ei ole koko totuus – että tehdyt virheet tai luonteen varjopuolet eivät määritä ihmistä kokonaisuutena. Toisaalta juoruamisella voi myös helpottaa huonoa omaatuntoa: jos joku toinen tekee samoja virheitä joita itse on tehnyt, tämän toteaminen parantaa omaa oloa kummasti. Myös tässä on kyse omakuvan vahvistamisesta peilaamalla sitä toisiin.

Rasismi ja sen stereotypiat muuten toimivat pitkälti samalla tavalla kuin juorut ja niiden levittäminen; ensin mainittu vain aktivoituu usein laajemmassa mittakaavassa ja institutionalisoituneessa muodossa.

Arkielämässämme on siis olemassa syvästi inhimillisiä – joskin loogisesti vajavaisia ja moraalisesti arveluttavia – tapoja mieltää toisia ihmisiä ja itseä suhteessa toisiin. On kuitenkin mahdollista ajatella myös toisin, korjata näitä ajatusvirheitä. Toiseuden sijaan on mahdollista tuntea empatiaa.

Tuliko minulle hyvä mieli kirjoittaessani tätä, koska pääsen kertomaan muille virheistä inhimillisessä ajatteluprosessissa ja nousemaan kertojana ikään kuin juoruilijan yläpuolelle? Ehkä. 
Olenko ihmisenä altis toistamaan samaa ajatusmallia, jota kritisoin? Aivan varmasti.