Uusliberalismi ja inhimilliset tekijät

Suomen valtapuolueen sisällä vaikuttaa perinteisen markkinaliberalismin lisäksi myös uusliberalistinen ajattelu. Pähkinänkuoressa uusliberalismi on taloudellinen suuntaus, jossa pyritään muun muassa valtion roolin supistamiseen talouselämän yksityistämistoimilla, sääntelyä poistamalla ja kansalaisten mahdollisimman suureen henkilökohtaiseen taloudelliseen vapauteen veroja alentamalla. Tämä perustuu siihen ajatukseen, että mitä suurempi ihmisen taloudellinen vapaus on, sitä enemmän hän ja hänen ympärillään olevat ihmiset vaurastuvat.

Vaikka tarkastelen seuraavaksi uusliberalismia kriittisesti, todettakoon, että sen perimmäinen tavoite on hieno ja kannatettava – pyrkiihän uusliberalismi esimerkiksi poistamaan absoluuttista köyhyyttä. Huomautan myös, että liberalismin terminologia ei ole täysin vakiintunut, eikä käyttämäni termi uusliberalismi varmastikaan miellytä kaikkia. Yllä olevia tavoitteita yhdistetään usein ainakin libertarismiin tai klassiseen liberalismiin.

Koska uusliberalistinen ajattelu perustuu nimenomaan taloustieteisiin, voisi olla hedelmällistä tutkailla sitä taloustieteen ulkopuolisista näkökulmista. Keskitytäänpä siis taloustieteellisten perustelujen sijasta uusliberalismiin liittyviin inhimillisiin kysymyksiin.

Viimeaikojen ehkäpä äänekkäimmän uusliberaalin, Tuomas Enbusken mukaan ”Kaikki poliittiset ismit sosialismista kapitalismiin lähtevät mekaanisesta ihmiskuvasta. Kaikki toimisi, jos ihmiset olisivat yhtä järkeviä kuin ismin kehittäjä.” (Nyt.fi, 27.9.2013). Mekaanisella ihmiskuvalla Enbuske tarkoittaa tässä sitä, miten ihmisen kuuluisi teoriassa toimia. Olen Enbusken kanssa samaa mieltä, teoriat menevät usein mönkään, koska inhimillisessä maailmassa vaikuttavat myös inhimilliset voimat. Kaksi inhimillistä piirrettä nousevat jatkuvasti esiin uusliberalistisissa puheenvuoroissa: ahneus ja kateus.

Uusliberaalit tuntuvat usein olevan sitä mieltä, että heidän veropolitiikkaansa ei hyväksytä siksi, että ihmiset ovat kateellisia vauraiden vaurastumisesta ja suurpääoman kasaantumisesta harvoille. Kateus on uusliberalismin näkökulmasta älyllinen virhe, sillä suuntauksen mukaan rikkaiden rikastuminen kasvattaa varallisuutta myös alemmissa tuloluokissa (ns. valumaefekti, trickle-down effect). Verotaakan vähentymisestä johtuvalla tuloerojen vääjäämättömällä kasvulla ei siis sanota olevan väliä uusliberalistisessa ihanneyhteiskunnassa, se olisi jopa suotavaa. Uusliberaalin mielestä kateus on ihmisyyden nurjimpia puolia, sillä nykydemokratiassa se on suuri este taloudellisille edistysaskeleille.

Tuntuu siltä, että talousliberaalit käyttävät sanaa kateus siinä missä kriittinen tarkastelija puhuisi epätasa-arvoisuuden tunteesta. Ensimmäinen syyllistää yksilön, toinen ympäristön. Kysymys onkin eroista näkökulmissa. Mikäli kuitenkin hyväksymme uusliberalistisen kateus-retoriikan, jäljelle tuntuisi jäävän kaksi vaihtoehtoa: kateuden poistaminen tai sen sivuuttaminen. Kateuden tunne ja tasapuolisen kohtelun vaatimus vaikuttavat hyvinkin primääreiltä piirteiltä, joita esiintyy kautta inhimillisen historian, mutta myös eläinkunnassa. Kateutta siis tuskin voidaan poistaa. Jos kateus inhimillisen toiminnan motiivina taas sivuutetaan kokonaan ja tuloerojen annetaan nousta jatkuvasti, kuten uusliberalismi ehdottaa, eikö tämä lopulta uhkaa yhteiskuntarauhaa? Eikö yhteiskuntarauhan järkkyminen perustu usein juuri yhteisiin vääryyden kokemuksiin, myös inhimillisiin kateuden tunteisiin tasapuolisen kohtelun puuttuessa? Historiallisesti tuloerojen säilyttäminen yleisesti hyväksyttävällä tasolla tuntuisi olevan erittäin hyvä ajatus yhteiskuntarauhan puolesta. Yhteiskuntarauhan, joka on elintärkeä myös terveelle talouselämälle.

Toisin kuin kateus, ahneus tunnutaan uusliberaaleissa piireissä ymmärrettävän hyveeksi, sillä sen käsitetään lisäävän hyvinvointia valumaefekti -teorian mukaisesti. Tässä vaiheessa uusliberaali saattaa kysyä, miksi kirjoitan ahneudesta, kun sopivampaa olisi kirjoittaa ahkeruudesta ja yritteliäisyydestä. Osittain tämä on jälleen näkökulmakysymys. On silti varsin perusteltua väittää, että yhteiskunta, joka nostaa rikastumisen absoluuttiseksi ihanteeksi purkaen samalla esteitä sen tieltä, legitimoi ahneuden. Mikäli tekisimme ahneudesta hyveen tai ainakin yleisesti hyväksyttyä, olisiko tämä todella vain hyväksi meille kaikille? Eräällä pörssimeklarilla, joka uusliberalistisella tavalla epäilemättä kammoksuu talouden sääntelyä, oli sananen sanottavana liiketoiminnan etiikasta Kreikan kriisissä. Tiivistettynä hänen viestinsä oli: tehtävänäni on tehdä niin paljon rahaa kuin mahdollista, ei ajatella tämän inhimillistä hintaa. Globaalissa taloudessa, jossa sääntely on monesti varsin suhteellista, ahneus on hyve jo nyt. Onko tätä esimerkkiä viisasta noudattaa myös yhteiskunnan tasolla?

Uusliberaaleissa piireissä on esitetty, että jos veroja lasketaan huomattavasti ja sosiaaliturvaa sekä kehitysapua samalla leikataan merkittävästi, ihmiset vaurastuvat ja heillä on enemmän varaa tehdä lahjoituksia hätää kärsiville. Heikoista siis pidettäisiin edelleen huolta. Samalla henkilökohtainen vapaus lisääntyisi, koska valtio ei olisi välissä sanelemassa lahjoituksen kohdetta, vaan jokainen voisi valita sen itse. Ajatus herättää käytännön kysymyksiä, kuten sen, onko ihmisillä todella tarpeeksi tietoa siitä, mikä hyväntekeväisyyden kohteista on eniten avun tarpeessa. Joka tapauksessa ajatus vapaaehtoisuuteen perustuvasta tulojen tasauksesta (vrt. nykyinen verojen kautta tapahtuva tulojen tasaus) tuntuisi olevan ristiriidassa rikastumisen hyveen kanssa: mikäli mahdollisimman suuren varallisuuden kerääminen ilman rajoitteita on ihanne, miten se sovitetaan yhteen vapaaehtoisen varallisuudesta luopumisen kanssa? Tämä ei tietenkään ole joko-tai -kysymys, sillä myös vapaaehtoista hyväntekeväisyyttä tullaan aina harjoittamaan, ja se voi toimia liike-elämän kanssa rinnakkain. Toisaalta liike-elämässä voidaan nähdä köyhäinapu myös ”markkina-aseman vääristämisenä”. Vapaan kilpailun ollessa kuningas, markkina-asemista taistellaan henkeen ja vereen. Ristiriita anteliaisuuden ja oman edun tavoittelun välillä on mielenkiintoinen, kun puhutaan siitä, miten yhteiskunta pitää huolta vähäosaisista.

Yhdysvaltalainen koomikko Louis C. K. vitsaili taannoin orjuuden ja inhimillisen kärsimyksen olevan oikeastaan myös hyvä asia, sillä ilman niitä Yhdysvaltain rautatieverkosto ei olisi 1800-luvulla syntynyt pikavauhtia ja halvalla, Egyptin pyramideja ei oltaisi rakennettu, eivätkä älypuhelimet olisi nykyään halpoja. Tällaisia esimerkkejä on tietysti lukuisia. Yksi ilmeisimmistä lienee Euroopan nousu maailmantalouden ytimeksi muiden maanosien ihmisiä ja resursseja ryöväten ja hyväksikäyttäen. Jos unohdetaan kohtuus, annetaan ahneuden puhua ilman sääntelyä ja sivuutetaan inhimilliset tekijät, talouspolitiikan vaikutukset voivat olla arvaamattomia.

Talouspolitiikka, joka ei ota huomioon inhimillisiä realiteetteja kuten kateuden ja ahneuden olemassaoloa, voi vaikuttaa negatiivisesti muihin yhteiskunnan osa-alueisiin. Talouselämää kun ei luonnollisestikaan voida erottaa muusta yhteiskunnallisesta elämästä tai sen rakennusaineesta, ihmisyydestä. Halusimme tai emme, olemme yhtä kaikki naimisissa kateuden ja ahneuden kanssa. Eikö olisi parempi pyrkiä näiden luonnollisten piirteidemme hallitsemiseen, kuin kieltää tai vahvistaa niitä? Ihminen kun taitaa olla ihmiselle kuitenkin susi, jos siihen annetaan tilaisuus tai jopa kannustetaan.