100 vuotta maahanmuuttokeskustelua

Kolmisen vuotta sitten sain valmiiksi yleisen historian graduni, jossa tutkin rasismin ilmenemistä ensimmäisen maailmansodan päättäneessä Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1919. Luin hiljattain tutkielmani uudelleen, ja se palautti mieleeni yhteyksiä lähes vuosisadan vanhan retoriikan ja nykyisen suomalaisen maahanmuuttokeskustelun välillä.

1800-luvun loppupuoliskolla ja 1900-luvun alussa rasistinen maailmankuva oli varsin laajalle levinnyt, ja usea tieteenala tuki käsitystä ihmisten ”luonnollisesta eriarvoisuudesta”. Sata vuotta sitten yleisesti hyväksytty rasismi oli yksi maahanmuuttokeskustelun retoriikan suurimmista selittäjistä. Sittemmin käsitykset rasismin tieteellisistä perusteista on todistettu virheellisiksi. Nykyään rotutieteistä puhutaankin pseudotieteinä, ja länsimaissa rasismia pidetään pitkälti tabuna. Maahanmuuttokeskustelun konteksti vaikuttaa siis muuttuneen sadassa vuodessa melkoisesti.

Katsotaanpa nykypäivän Suomea. Vuonna 2012 Suomi oli bruttokansantuotteella mitattuna EU-maiden 11. vaurain valtio. Maahanmuuttajia Suomessa on noin 3-4 prosenttia väestöstä, vähiten Euroopassa. Suomen pakolaiskiintiö on vuosittain noin 750 paikkaa , joka on noin 1% EU-maiden kokonaismäärästä. Turvapaikkojen myöntäminen tai pakolaiskiintiön nostaminen ei ole taloudellisesti kannattavaa, vaan humanitaarista toimintaa, joka perustuu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja yleiseen moraalikäsitykseen hädänalaisten ihmisten auttamisesta. Kokonaisuudessa maahanmuutosta on taloudellista hyötyä Suomen valtiontaloudelle. Voitaisiin esimerkiksi sanoa, että tällä hetkellä Suomen maahanmuuttajat maksavat aiheuttamansa sosiaalikustannukset kokonaisuudessaan – myös turvapaikan saajien aiheuttamat kustannukset.

Näitä taustoja vasten on mielenkiintoista vilkaista esimerkkejä me vastaan muut -retoriikasta noin sata vuotta sitten ja nykypäivänä. Esimerkit eivät ole kattavia, mutta ne havainnollistavat joitakin maahanmuuttokeskustelun linjoja.

Sopeutumattomuus: 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa oli vahvoilla käsitys, etteivät esimerkiksi japanilaiset maahanmuuttajat voineet sopeutua yhdysvaltalaiseen yhteiskuntaan. Euroopassa samankaltaisia oletuksia liittyi muun muassa afrikkalaisiin. Yleisesti ottaen ihmisrodut käsitettiin liian erilaisiksi, jotta todellista tasa-arvoa olisi voinut olla olemassa. Vallalla oli käsitys, jonka mukaan kaikille kansoille/roduille oli – tai pitäisi olla –  olemassa oma alueensa, jossa nämä voisivat elää kaltaistensa joukossa muiden ihmisryhmien häiritsemättä. Tällaista tilannetta pidettiin luonnon järjestyksen mukaisena.

2010-luvun Suomessa arviot maahanmuuton ”valtavista kustannuksista” perustuvat useimmiten siihen oletukseen, etteivät turvapaikanhakijat koskaan työllisty/sopeudu/kotoudu. Etenkin muslimien ja afrikkalaisten on väitetty sopeutuvan huonosti eurooppalaisiin yhteiskuntiin. Suomessa pakolaiskiintiötä on haluttu vähentää radikaalisti myös sillä perusteella, että turvapaikanhakijoiden olisi lopulta parempi asua kotimaassaan, vaikka tilanne siellä olisi kuinka epäinhimillinen.

Uhka oman ryhmän häviämisestä: 1910-luvulla maahanmuuton ja vieraiksi koettujen vähemmistöjen käsitettiin uhkaavan valtioiden sisäistä yhteiskuntarauhaa ja enemmistöryhmien tulevaisuutta varsin konkreettisella tavalla. Pelkoa perusteltiin eugenistisilla ja sosiaalidarwinistisilla uhilla, jotka liittyivät oman rodun rappeutumiseen ja eloonjäämiskamppailuun.

2010-luvun Euroopassa, Suomessakin, on varoiteltu ”islamisoitumisesta” maahanmuuton tuloksena. Uhkakuva perustuu muslimien keskiarvoa suuremmalle syntyvyydelle ja oletetulle aktiivisuudelle islaminuskon levittämisessä. Samankaltaisia piirteitä on esiintynyt suomalaisessa keskustelussa homo- ja lesboparien yhteiskunnallisesta asemasta: huolta on aiheuttanut suomalaisten ”perinteisten arvojen” rappio, ja jopa syntyvyyden lasku.

Maahanmuuttajat ja taloudellinen uhka: 1910-luvun Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa liikkui useita stereotypioita länsimaiden ulkopuolisista ihmisryhmistä, muun muassa arabeista, juutalaisista ja japanilaisista. Heidän oletettiin olevan joko ahneita tai laiskoja, usein myös molempia – maalaisjärjen vastaisesti. Yhtä kaikki, maahanmuuttajat koettiin taloudelliseksi uhaksi.

2010-luvun Suomessa negatiiviset stereotypiat maahanmuuttajien työllistymisestä määrittelevät, että he eivät joko työllisty lainkaan, työllistyvät pimeästi, työllistyessään vievät kantaväestön työpaikat tai ovat maahanmuuttoa ajatellen niin sanotusti näennäistyöllisiä (esim. tulkkeja tai monikulttuurisuustyöntekijöitä). Stereotypiat uhmaavat maalaisjärkeä, kun muistetaan maahanmuuttajien tosiasiassa tuoma taloudellinen hyöty. Vuosisadan takaista ”ahneus”-retoriikkaa on taas helppo verrata nykyiseen ”sosiaalipummiuteen”, josta maahanmuuttajia usein syytetään. Lähtökohtaisesti maahanmuuttajien tilanne on ikävä, sillä historiallisesti taloudellinen menestyminenkään ei vaikuta takaavan maahanmuuttajaryhmän hyväksyntää, vaan voi jopa toimia täysin päinvastaisesti – esimerkiksi juutalaisten ja japanilaisten tapauksissa.

Samankaltaiset uhkakuvat ja stereotypiat aktivoivat ulkomaalaisvastaisuutta 100 vuotta sitten ja tänään. Historialliset kontekstit olivat kuitenkin hyvin erilaisia nyt ja viime vuosisadan alussa. Niin sanotusta tieteellisestä rasismista on yleisesti luovuttu jo aikapäiviä sitten, ja on vaikea kuvitella, että se olisi tekemässä paluuta. En myöskään ole kuullut japanilaisten, afrikkalaisten tai juutalaisten valloittaneen tai tuhonneen länsimaisia talouksia ja kulttuureita, joten saman retoriikan toistuminen nykypäivänä vaikuttaa kummalliselta. Mikä sitten selittää yhtäläisyyksiä keskusteluissa? Miksi näytämme kiertävän samaa kehää suhtautumisessamme toisiin ihmisryhmiin ja eri kulttuureihin?

Mainitut uhkakuvat syntyvät psykologisella, usein tiedostamattomalla, tasolla. Siksi ne nousevat esiin samankaltaisissa muodoissa pitkienkin aikavälien saatossa. Ihmisen aivot kun eivät ole muuttuneet, vaikka historialliset näyttämöt ovatkin. Yksinkertaistaen: uhkakuvien korostaminen liittyy vahvasti minäkuvan luomiseen, identiteettiin. Kyseessä on eräänlainen itsesuojelun väline, jolla oma ihmisryhmä nostetaan ”ylemmäksi/paremmaksi” verrattuna vieraaseen ryhmään. Tämä luo turvallisuuden tunnetta vahvistaen minäkuvaa ja ryhmäidentiteettiä. Psykologinen reaktio voi aktivoitua, olivat maahanmuuttajaryhmät sitten pieniä tai suuria, rikkaita tai köyhiä. Omien etujenkaan ei tarvitse tosiasiassa olla uhattuina, jotta me vastaan muut -asetelma syntyy. Synnytämme itse vastakohtia itsellemme.

Kaikki tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei maahanmuutosta tulisi keskustella. Tällöin olisi kuitenkin hyvä tiedostaa loppuun kulutettujen maahanmuuttoargumenttien, uhkien ja pelkojen taustat.